tiistai 26. helmikuuta 2013

Perheenjäseniä lomareissulla

Hiihtoloman virkistykseksi tuli perheen miesosa käymään täällä kaukana asuvan jälkikasvun korkassa mutta kapaessa majassa. Yllättävän hyvin mahduttiin kolme ihmistä ja yksi iso kissa pieneen asuntoon. Anton oli iloinen, että sai häiritä yöllä jotakuta, joka ei ollut turtunut siihen, että varpaita metsästetään käpälällä peiton alta, vaan jaksoi viellä säpsähdellä hereille. Emo puolestaan oli iloinen, että näki perhettä pitkästä aikaa.

Anton ei ollut turhan vieraskorea. Se kipitti häntä pystyssä pakoon vipeltävän pikkuveljen perässä ja pomppi isän hartioille kun yritettiin syödä. Ja käytti kaiken aamuöisen energiansa vieraiden  häiritsemiseen niin, että verhot saivat emon iloksi olla rauhassa. Väliaikaisesti makkarina toimivan huoneen oven sulkemisesta oli suunnilleen yhtä paljon apua, kuin herätyskellosta sunnuntaiaamuna - osaahan Anton nyt oven avata! Minä me sitä oikein pidimme? Mutta oli se emosta vaan niin suloista, kun Anton väsähdettyään kömpi pikkuveljen viereen unille. Kuka emon vieressä haluaisi koisia, jos on parempaakin nukkuseuraa?

Kyllä sitä silti leikittiinkin. Isä veti nahkahansikkaan käteen ja otti Antonin kanssa kunnon painottelun. Vaikka kuvat saattavat näyttää siltä, että ihminen yrittää tappaa kissan, niin kyllä se oli ihan päinvastoin!




Anton osaa (halutessaan) tehdä eron verhotulle ja paljaalle kädelle. Se leikkii varovaisesti, jos sitä leikitetään paljain sormin, mutta kun nyt oli tilaisuus repiä ja raastaa ihan tosissaan, niin kukapa kissa sitä voisi vastustaa. Ja jos joskus tulee jurskaistua turhan lujasti paljasta kättä leikin tiimellyksessä, niin sehän on ihan vain puhdas vahinko. Vai mitä?  

"Joojoo, älä häiri nyt, mä johdan!"

tiistai 19. helmikuuta 2013

H-hetki lähestyy 

- mutta kuinkas tähän päädyttiin?


Aikaa kuluu kolisten. Tai kohisten. Joka tapauksessa se on kulunut hirmuista vauhtia, ja nyt on sitten lyöty lukkoon se suuri päivä, jolloin toinen kissi tulee kotiin. Näillä näkymin Hiesun Lionheart, kotoisammin Jago, saapuu sulostuttamaan arkeamme reilun viikon päästä torstaina 28.2. Ja niin loppuu pitkä, pitkä odotus.

Ajatus rotukissan hankkimisesta tuntui alunalkujaan kertakaikkisen absurdilta. Vielä muutama vuosi sitten käsitykseni kissaroduista ja rotukissojen omistajista olivat hyvin stereotyyppisiä. Luullakseni suhtauduin asiaan melko avoimin mielin, mutta todellisia tietoja minulla ei ollut minkään vertaa. En ollut tavannut ainuttakaan rotukissaa, tai rotukissan omistajaa. Äänekästä arvostelua sen sijaan kuulin paljonkin. Ihmiset, jotka eivät ole erityisemmin tekemisissä kissojen kanssa, eivät useinkaan tunnu ymmärtävän, että kissat, taustasta riippumatta, poikkeavat toisistaan muunkin, kuin ulkonäön suhteen. Luonne-eroja ei huomata tai oteta huomioon. Mahdollisesti juuri siitä syystä rotukissojen omistajia pidetään monesti pinnallisina hienostelijoina. Luullaan, että rotukissassa ei ole omistajalleen muuta viehätystä, kuin ulkonäkö, että rotukissan hankkija ei arvosta kissaa persoonana, tai että hän ei piittaa "halvoista" maatiaisista. Ajatellaan, että yhtä kivan kissan saisi ilmaiseksikin, ja että rotuelikko on otettu pelkäksi sohvan koristeeksi.

 Kun sitten aloin vakavissani harkita kissan hankkimista, aloin varovasti tutustua myös eri rotuihin. Vaikka tiesin, että ensimmäiseksi kissaksi tulee kotikissa, mielessä alkoi itää varovainen "ehkä joskus" -ajatus. Kun keskustelin muutaman kissaihmisen kanssa työpaikalla, keskustelua alkoi aina sävyttää kasvava vihamielisyys heti, jos puhe kääntyi kissarotuihin. "Pinnallista hömpötystä", "jalostetaan sairaiksi"... Kun keskustelu kääntyi näille urille, siihen osallistuivat innostuneina muutkin, kuin asiaan alunperin kiinnostuneet. Porukan ainut rotukissan omistaja piti visusti suunsa kiinni. Vallitsi yhteishurmos ja lynkkaushenki. Jos huomautin rotukissan ostajien puolustukseksi, että kotikissasta ei välttämättä voi tietää, millaiseksi se kasvaa, minulle vastattiin vihaisesti, että "no rotukissastako voi?" Minä uskon että kyllä, rotukissasta voi. Ainakin suunnilleen. Se ei tietenkään tarkoita, ettei yksilöllisiä eroja olisi, ja ettei kotikissa ihanassa arvaamattomuudessaan olisi aivan yhtä värikäs persoona ja rakastettu perheenjäsen.

Näin ensimmäisen kissani, Antonin, kun se oli neljän vuorokauden ikäinen. Siinä vaiheessa ei mitenkään voinut olla minkäänlaista varmuutta siitä, millainen siitä kasvaisi. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä. Näin sen, rakastuin siihen, ja tiesin, että se oli minun kissani. Se makasi kämmenelläni sokeana lämpinä pallona, ja päässäni alkoi hiukan älyttömästi soida Ultra Bran kappale Minä suojelen sinua kaikelta. Antonin molemmat vanhemmat olivat pitkäkarvaisia - Antonista tuli lyhytkarvainen. Molemmat vanhemmat olivat kirjavia - Antonista tuli kuvioton sininen. Emo oli rauhallinen, ystävällinen tarkkailija - Antonista tuli innokas sosiaalinen jokapaikankoheltaja. Elämä Antonin kanssa on täynnä iloisia yllätyksiä.

Kun ajatus toisesta kissasta oli muhinut aikansa, aloin tosissani hankkia tietoa eri roduista. Olin melko varma, että toiseksi kissaksi tulisi rotukissa. Yksi syy siihen oli raa´an käytännöllinen. Halusin olla aivan varma, että pentu tulee hyvältä, luotettavalta kasvattajalta. En halunnut joutua jälkikäteen miettimään, onko pentuja todella hoidettu asiallisesti, ja halusin olla niin varma kuin mahdollista, ettei kissan taustalla ole perinnöllisiä sairauksia. Tiesin suunnilleen, millaista kissaa toivoin - rodun tuli tietysti olla terve, ja mielellään luonnonrotu. Toivoin, että uusi kissa olisi luonteeltaan ystävällinen, sosiaalinen, leikkisä ja osallistuva - sellainen, joka tulisi Antonin kanssa hyvin toimeen ja jonka kanssa voisi harrastaa vaikkapa naksuttelua. Ei kuitenkaan sellainen übervilkas tarmonpesä, joka pistäisi asunnon kappaleiksi työpäivän aikana, tai niin omistushaluinen, että se tuottaisi kissalle ahdistusta. Ahmin kissakirjojen ja rotuyhdistysten sivujen tietoja, haaveilin luonnekuvausten ja kuvien perusteella bengalista, abessinialaisesta, norjalaisesta metsäkissasta, maine coonista ja hiukan itämaisistakin. Kissojen ulkonäössä minua viehättää erityisesti jonkinlainen yksinkertainen luonnollisuus. Ihalin kovasti isojen kissojen villistä kauneudesta muistuttavia bengaleita ja abyja, tai kuin suoraan kansantaruista ulos kävelleitä norjalaisia metsäkissoja ja cooneja. Intouduin käymään kasvattajakurssinkin. Kurssilla ei tosin tietenkään saanut roduista tietoa, mutta muuten se oli hyvin kiinnostava - ja muilla kurssilaisilla oli tietysti paljon kerrottavaa.

Kävin kissanäyttelyssä, näin monia upeita kissoja ja jututin kissanomistajia. Kaikki kehuivat tietysti paljon maailman parasta rotua - omaansa. Monet kuitenkin kertoivat suoraan myös siitä, millaiselle ihmiselle arvelivat oman rotunsa soveltuvan. Muutama haaverotu karisi pois, koska halusin olla realisti. Toisen kissan pitäisi olla sellainen, että varmasti pärjäisin sen kanssa - toivottavasti oikein pitkän kissanelämän ajan. Sitten tuli vastaan ensimmäinen maine coon, ja masu kääntyi nurin. Ensimmäinen livenä näkemäni cooni oli ylvään rauhallinen, ruskeatäplikäs tupsukorvainen jättiläinen. Hervoton villipeto. Paitsi, että kehräsi ihmisensä sylissä ja puski päätään hänen leukaansa.

Mielikuva tuosta yhdestä kissasta hallitsi ajatuksiani, kun aloin hankkia lisätietoja, eikä coonien vaikuttavuus karissut kuvan laajetessa. Kannoin kotiin kassikaupalla tavaraa kirjastosta, haahuilin netissä ja jututin cooni-ihmisiä näyttelyissä ja foorumeilla. Serkkuni oli puolisoineen hankkinut jonkin aikaa sitten kaksi coonipoikaa, ja heillä riitti onneksi paljon kerrottavaa pienokaisistaan. Kun vierailin heidän luonaan, tapasin tietysti lopulta myös kissat. Ehkäpä asia ratkesi lopullisesti silloin. Komeat kissat suhtautuivat isoon vierasjoukkoon etäisen kiinnostuneina, mutta eivät arasti, ja tulivat tekemään tuttavuutta omaan tahtiinsa, mutta perheenjäseniään kohtaan ne olivat kuin itse hellyys.

Otin pitkän askeleen haaveen toteuttamisen suuntaan, ja aloin etsiä kasvattajaa. Olin varautunut lähtemään kissan hakuun vaikka toiselle puolelle Suomea, mutta kasvattaja löytyikin melkein naapurista, 60 kilometrin päästä Kalajoelta. Tein alustavan varauksen ja aloin odottaa. Onneksi asialla ei ollut kiire - lähetin ensimmäisen tiedustelun puoli vuotta sitten. Minulle oli tärkeää, että pentu tuntuisi alusta asti omalta. Ja nyt se omalta tuntuva, karvainen pieni riiviö on tulossa lopultakin kotiin!

Odotan jännityksellä, millaisia yllätyksiä Jago tuo tullessaan!  


Tästä lähdettiin.

Tässä mennään nyt.
Missähän mennään kahden viikon päästä!

tiistai 12. helmikuuta 2013

Hulluilla on halvat huvit

- mikä on kätevää, jos sattuu olemaan opiskelija


Useimpien hyvää tarkoittavien tomppelien tavoin emokin pistää rahaa ihan turhiin asioihin - uusiin leluihin ja herkkuihin ja sen sellaisiin, vaikka niin mukavia leluja löytyy kotoakin! Vaikkapa emon laukusta, kun emo katsoo muualle.

Esimerkiksi tällainen kivasti venyvä ja hampaissa narskahteleva hiuslenkki. Voiko tämä päättyä hyvin..?




Myös vanupuikko on kova sana. Kissaa ei muuten kannata jättää kahden vanupuikon kanssa! Ainakin Antonista puikko on nimittäin mukava järsiä pieniksi palasiksi, jotka eivät saa päätyä elimistöön.



Ihanan, rapisevan paperiarkin alta löytyy oiva väijymispaikka. Sen alta on esimerkiksi mukava täpätä käpälällä ohikulkevan emon paljaita varpaita.

"Kukaan ei näe mua. Mä oon shadou in tö nait."
Mitä muuten arvelette, tietääköhän Anton, missä laatikossa sen lelut on?

"Vielä vähän, vielä vähän...
Anton osoitti eilen niin selviä tylsistymisen merkkejä, etten halunnut jättää sitä yksin verhojen kimppuun, kun lähdin käymään kaupassa. Verhosota nimittäin jatkuu edelleen - tosin tällä hetkellä vallitsee hauras aselepo. Kun Antonilla on tylsää, se menee verhojen eteen istumaan ja naukuu kaihoisasti. Sitten oikea tassu nousee varovasti koskettamaan verhokangasta. Emo sanoo "EI", ja Anton vilkaisee emoa kasvoillaan anova ole-niin-kiltti-ihan-vähän-vaan -ilme. Emo sanoo uudestaan "ei", ja Anton kävelee hetkeksi tekemään jotain muuta. Sitten sama toistuu toisen, kolmannen ja neljännen kerran. Sitten Anton "ihan vähän vaan" kiskoo verhoa, ja emo pistää sen minuutiksi tai kahdeksi isoon vaatekaappiin jäähylle. Sen jälkeen ollaan puoli tuntia sovussa, ennen kuin sama alkaa alusta. Mutta toistaiseksi verhot ovat pysyneet paikallaan! Kissakarkote, jota suihkin verhoihin, oli tosin maailman turhin ostos. Kahdessa päivässä purkki oli tyhjä, ja verhot tulivat alas keskimäärin viisi kertaa päivässä.

Mutta takaisin asiaan! En siis halunnut jättää tylsistynyttä Antonia yksin käymään Jaakobin painia verhoasiassa, joten nappasin kissin kainaloon, otin autovaljaat pitkästä aikaa käyttöön ja hurautin Antonin kanssa ruokaostoksille. Anton on kokenut matkustaja ja viihtyy autossa. Se katselee maisemia, nukkuu hattuhyllyllä, tai ällistyttää takana tulevia autoilijoita ystävällisellä kuikuilemisella. Niinpä tällainen utelias otus katseli takapenkiltä talvista kaupunkia, kun emo valitsi perunapussia.


Tosin edes hyväksi havaitut turvavyövaljaat eivät tee autoilua kissan kanssa täysin riskittömäksi. Moni ohitukseen lähtenyt kuski on nimittäin, huomattuaan yllättäen Antonin ystävällisen kissinnaaman takapenkin ikkunassa, jäänyt tuijottamaan meitä ja unohtanut katsoa tietä...

torstai 7. helmikuuta 2013

Tunnustuksia ja haaste!


Blogissa odottikin todella iloinen yllätys: kivojen, kannustavien kommenttien lisäksi olemme saaneet kaksi tunnustusta ja haasteen!

Ensimmäinen tunnustus tuli Trio MiuMaulta ja herra Nilssonilta Lämmin kiitos :)


Tunnustukseen kuuluu kertoa viisi omituista tapaa. Tämä vaatiikin hiukan miettimistä... Pitää harkita, mitä tässä kehtaa tunnustaa! 

1. Pystymme tilaisuuden tullen nukkumaan 16 tuntia putkeen.


Eikä tee edes tiukkaa. Emo koisii vällyjen välissä ja Anton emon jalkojen välissä.

2. Olemme vähän sottapyttyjä.


Kirjat on hyvä jättää kätevästi siihen sohvan viereen lattialle ja kissanlelut löytyy helpommin nurkista kuin laatikoista ja sukkiahan voi tarvita siinä sängyn vieressä heti ensimmäiseksi aamulla, ettei sitten tarvitse laskea jalkoja kylmälle lattialle, ja minähän jatkan tätä piirrosta kuitenkin ihan kohta, ja tärkeät paperitkin muistaa helpommin, jos ne on esillä työpöydällä. Eikä palapeli pöydällä tarkoita 1500 yksittäistä pientä palaa vaan yhtä keskeneräistä isoa kuvaa...


3. Meillä on taipumusta liioitteluun...

"Tule, saattaja, tule, vastenmielinen julma opas,
ohjaa, hurja luotsi, meren uuvuttama alus
suoraan kohti murskaavia kallioita!"
- Shakespeare, Romeo ja Julia
Emo on - Pikku Myyn sanoin - "sentimentaalinen pillittäjä", mutta 
onneksi Anton osaa pistää emon järjestykseen.

4. ... ja jälkikäteen nolottaa. Paljon.

"Näkiköhän joku..?"

5. Aina löytyy uusi haave.


Aina löytyy uusi kiinnostava asia, josta haluaisin tietää lisää. Maailma on kiinnostava paikka, vaikka miten yrittäisin vakuuttaa itselleni olevani vakava kyynikko. Antonkin on jatkuvasti kiinnostunut maailmasta ja oppii kokoajan uutta. Nytin se oppi avaamaan liukuoven, päästäkseen repimään läksyhuoneen verhot alas!


Tunnustus haasteineen lähtee meiltä edelleen blogille sammuttakaa aurinko. Blogin kuvat ovat todella kauniita, ja olisi hauskaa saada tietää jotain tämän bloggaajan kummallisuuksista.


Saimme tunnustuksen myös Salmiakkivarpaalta ja vadelmanenältä Kiitos paljon! Ja terveiset ja onnittelut meiltä yksivuotiaalle Elmolle, ihanalle tulevalla isikissille :)

Tunnustuksen säännöt ovat:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.
2. Valitse 5 ihanaa (alle 200 lukijan) blogia, joille haluat tunnustuksen antaa ja kerro se jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Toivo, että ihmiset joille tunnustuksen jätit jakavat sen eteenpäin.

Tämän tunnustuksen haluan antaa Selmalle ja kumppaneille. Seuraan erityisellä mielenkiinnolla blogin pentukuulumisia ja ihastuttavia kuvia!

perjantai 1. helmikuuta 2013

Komeat kulmurit

Varmaan kaikki kissanomistajat ovat löytäneet oman kattikultansa ulkonäöstä jonkin vinkeän piirteen, josta pitävät aivan erityisesti - vaikkapa hassut tassut, pörheä turkki, suloinen kuono tai kivat pörrökorvat. Anton on minusta tavattoman kaunis kissa, jonka touhuja on mukava katsella. Sen ulkonäössä on mielestäni yksi erityisen hauska, persoonallinen ominaisuus, jota ei heti huomaa: Antonilla sattuu olemaan aivan järjettömän kokoiset kulmahampaat. Ehkäpä Antonin isoisä olikin smilodon? Kulmurit ovat nimittäin niin isot, etteivät ne mahdu kokonaan suuhun, vaan jäävät usein pilkistämään esiin ylähuulen alta.  


Vapise kuolevainen.
Dracula...
...herää!

"Kukkuu!"

"Tä?"

"Aaaaa!"
"Eeeee!"
"Iiiiii!"

Emon pieni torahammas <3

"ZZzzzZZZzzzzZZZ"