Voihan takku!

KÄÄK mikä löytyi! Silittelin ja sylittelin Jagoa, kun käteen osui takku. Eikä ihan mikä tahansa takku, vaan kaikkien takkujen esiäiti, joka oli tehnyt pesänsä poikaparan kainaloon. Tästä intouduin kumoamaan kissan selälleen ja tutkimaan kaikki kainalot, ja voi apua, millaista huopaa sieltä löytyi. Olen harjaillut Jagoa jonkin verran säännöllisehkösti, myös jalkoja ja vatsapuolta, ja turkki on näyttänyt koko ajan olevan hyvässä kunnossa, mutta eipä ollut tullut kurkattua tuonne aivan niveliin, eikä sinne ole tavallisesti sylitellessä osunut käsikään. Siellä poikaparalla olikin sitten joka raajan alla oma huopatehdas.

Otin sakset käyttöön, ja taas täytyy kiitellä sitä, miten ihmeellisen käsiteltävä Jago on. Oli nimittäin erittäin vaikea sanoa, missä pehmoinen, hieman joustava, huopaantunut villava takkuturkki loppui, ja missä pehmoinen joustava iho alkoi. Sain takut leikattua pois kahdessa erässä, aikaa meni yhteensä n. 30 minuuttia. Oikea tekniikka löytyi pienen hakemisen jälkeen: ensin takku puoliksi, sitten nypitään varovasti hieman erilleen ihosta, sitten leikataan varovasti, ja jos ei kerralla irronnut, niin alusta uudestaan. Missään nimessä ei kannattanut yrittää leikata koko takkua kerralla, poimuinen, pehmoinen ja joustava nivelkohdan iho olisi tullut aivan liian lähelle saksia. Operaatio olisi ollut aivan mahdoton, jos kissa olisi pistänyt tosissaan vastaan. Välillä Jago käännellessä naukaisi, sillä takut varmasti kiristivät ihoa, ja aluksi se yritti karkuun, mutta huomasi pian,  että eihän tässä mikään hätä olekaan, ja varmaan olokin helpotti sitä mukaa, kun huopaa saatiin irti. Ja lopputulos kaikkien neljän raajan alta:

Thö Takku.

"Tämä oli, emo, ahterista..."

Huh. Säikähdin kieltämättä hiukan. Pelkäsin, että tästä tulee eläinlääkärireissu, ja että takut pitää ajella pois nukutuksessa. Pehmeä, villava turkki oli tosiaan huopautunut hinkkauksessa aivan mahdottomiksi möykyiksi, muutamaksi isoksi ja useiksi sormenpään kokoisiksi. Nytpähän tiedän, että pitkäkarvaisen kissan turkkia pitää harjata ennen kaikkea sieltä, minne päivä ei paista...

Sunnuntaina kissat pääsevätkin taas mummulaan hoitoon, sillä emo lähtee maanantaiaamuna viikon lomalle Amsterdamiin. Ihanaa päästä pitkästä aikaa ulkomaille, ja ennen kaikkea käymään niin upeissa museoissa, kuin mitä Hollanti tarjoaa. Mainostan hiukan: aloitin toisenkin blogin, joka löytyy osoitteesta http://arjenkokoinendokumentti.blogspot.fi/ Aikaisempi yritykseni pitää hyvän mielen blogia kuivui kokoon, koska en kertakaikkiaan jaksanut olla ainoastaan positiivinen... Yritys oli hyvä. Ehkä.

Matkavalmistelut tuntuvat hieman hämmentävän Jagoa, mutta Anton ilmeisesti lähtisi mielellään mukaan Alankomaiden taideaarreaittaan.

"Mitä sää emo nyt touhuat?

"Jaa tällanen laukku?"

"Mä rupean tähän pitkäkseni."

Kuvia ja kuulumisia

Kylläpäs on ollut melkoista haipakkaa. Emolla on ollut kamalasti koulu- ja työkiireitä, mutta kissanpoikien elämä jatkuu rauhalliseen tahtiin.

Ostin muutama viikko sitten järkkärin, markkinoiden halvimman mallin, mutta yhtä kaikki kivaakivaa, ja olen sillä nyt intona kuvaillut poikia. Kuvat ovat vielä vähän kökköjä, tällaisia sisällä keinovalossa otettuja harjoituskuvia, mutta niistä käy mielestäni kuitenkin melko hyvin ilmi joitain perustavanlaatuisia eroja Antonin ja Jagon persoonassa.

Mitä Anton päivät touhuaa:

Ja mitä Jago päivät touhuaa:

(Sain kaverilta luvan käyttää blogissa
kuvaa hänestä ja Jagosta.)

Jagon vatsa on pysynyt kunnossa. Pojan ruokahalu on räjähtänyt, enkä tiedä, johtuuko se kastraatiosta vai siitä, että vatsa lopultakin vaikuttaa pelaavan kunnolla, mutta olen yhtä kaikki antanut sen syödä niin paljon kuin huvittaa - ikäänkuin kompensaationa vuoden mittaiselle vatsavaivoista johtuneelle dieettikurimukselle.

Anton sen sijaan on laihtunut melkoisesti. Se on kuitenkin vilkas (kuten kuvista näkyy), ja vaikuttaa täysin terveeltä. Ruokahalu vain ei ole kummoinen. Luultavasti kyse on siitä, että jatkuvasti tarjolla olevat terveysraksut tympivät, sillä silloin tällöin lukitsen Jagon hetkeksi läksyhuoneeseen, jotta Anton saa syödä rauhassa märkäruokaa, ja sehän maistuu!

Ilmeisesti Jago on alkanut saavuttaa coonin mitat, sillä vaikka se on emon silmissä yhä pieni pentu ja (ihana) surkea rääpäle, vierailta on alkanut tulla suunnilleen tällaisia kommentteja:

- Onko se valtava, vai olenko mä unohtanut, miltä kissat näyttää?
- Sehän on kuin ilves!
- Onko toi ihan normaalia?
- Onpa iso!
- Eikö ton kokoinen kissa ala olla jo aika pelottava? (Tyrskis...)
- Oho.

No, varmaan jokainen Jagon tavannut on sittemmin joutunut toteamaan, että ei, se ei ole pelottava. Se on lutunen pieni nössö, joka ottaa pataan puolet pienemmältä lajikumppanilta.

Emolla on nyt tulossa neljäntoista päivän mittainen rupeama ilman ainuttakaan vapaapäivää. Tenttejä on paljon, esseitä samoin, luettavaa kamalasti ja luennoilla pitäisi jaksaa skarpata. Sitten päälle viikonloppu- ja iltatyöt, jotka loppuvat klo 23.30. Väsyttää jo nyt.

Onneksi Antonilla ja Jagolla on toisistaan seuraa. Luentojen välissä ehtii useimpina päivinä kotiin, tai ne alkavat vasta iltapäivän puolelle, joten aivan ympäripyöreitä päiviä ei tarvitse olla pois kotoa kuin kerran tai kaksi viikossa. Mutta kotonaoloaika on kuitenkin melko tiiviisti lukemista, kirjoittamista, tai sen stressaamista, että pitäisi lukea tai kirjoittaa. Ei pitäisi valittaa, tämä on kuitenkin sitä opiskelijaelämää josta haaveilin, ennen kuin oma ala lopultakin löytyi, mutta tässä tahtoo väkisinkin tulla melkoinen olen-huono-kissaomistaja -olo.

Mutta tänä viikonloppuna oli pitkästä aikaa vapaata. Emolla oli kavereita käymässä ja eläinrakkaalla porukalla riehutettiin kissoja oikein kunnolla. Nyt kumpikin koisii oikein tyytyväisenä.

Lopuksi nähdään vielä vierailevana tähtenä emon äidin kissa, ihanainen Piu Marie.

Piutsi.